tiistai 5. syyskuuta 2017

Yrittäjän päivä 2017



Hyvää Yrittäjän päivää!

"Yrittäjän päivästä on tullut kansallinen juhlapäivä, jota vietetään 5. syyskuuta monin eri tavoin. Yrittäjän päivän tavoitteena on luoda positiivista kuvaa yrittämisestä ja saada nuoret kiinnostumaan yrittäjyydestä uravalintana."

Olen vuodesta 2012 aina yrittäjän päivänä kirjoittanut omasta päivästäni. Niin teen nytkin. Aiempia löytyy näistä linkeistä: 2012, 2013, 2014, 2015 ja 2016. Alkupäästä puuttuu kuvia, pahoittelen sitä. Ne katosivat edellisen blogialustan kadotessa, enkä ole ehtinyt lisäillä niitä.

7.00 soi kello. Olen nukkunut vähän turhan vähän viime aikoina ja se tuntuu silmäluomissa. Kuuntelen, että lapset lähtevät kouluun ja katson puhelimella messengeriin tulleet viestit. Ei mitään kamalan tärkeää. Selaan hetken Facebookia, nousen ylös ja menen aamupesulle.

7.45 Mies on työreissussa, joten ei kahvia valmiina. Laitan sen tippumaan, haen pakkasesta mansikoita sulamaan ja voitelen pari leipää aamupalaksi. Olo on tukkoinen, on ollut jo pari viikkoa. Otan pari vitamiinipilleriä ja allergialääkkeen.



7.50 Siirryn kirjasto-ruokailuhuoneeseen, joka toimii myös toimistonani ja käynnistän tietokoneen. Kurkkaan kalenteriin varmistaakseni, ettei tänään ollut merkintöjä. Ei ole. Avaan bloggerin ja alan kirjoittaa tätä. Tänään en ehdi tehdä varsinaista työtäni, eli ommella tai kutoa kansallispukuja. Tällaisia päiviä on huolestuttavan paljon ja yritän keikauttaa tilannetta toiseen suuntaan. Valintani Imatran Inkeriksi ei tule ainakaan auttamaan tässä. Huomenna alkaa opetus Virta-opistossa ja sitä ennen käyn rakentamassa Lappeenrantaan Täky-galleriaan näyttelyni. Opetus on suunniteltu tietysti jo aikaa sitten, mutta Kansallispukujen ompelu -kurssin aloitusluento on vielä tekemättä ja FolkJam-tuntia pitää vähän harjoitella vielä. Huomenna olisi myös tilausten pakkauspäivä mutta koska huomenna en tosiaankaan ehdi, niin yritän tänään ehtiä pakata ne, jotka jo voi.


Soja Murto - Rekkorakkautta ja hurstuthuumaa -näyttelyyn tulee esille
pääasiassa Kuolemajärven B-mallipuvun osia.


 Tänään on siis ohjelmassa
 - tämän blogikirjoituksen jatkaminen (jos lisää ei kuulu, tuli liian kiire)
 - Kansallispukukurssin luennon teko vanhoille pohjille päivittäen
 - kurssitavaroiden keräily kassiin
 - FolkJamin harjoittelu ja FolkJam-vaatteiden etsiminen
 - tilausten pakkausta
 - näyttelytavaroiden pakkaus, muista esitteet, käyntikortit, näyttelyluettelo jne.
 - muistelen, että jostain sai tänään Yrittäjän päivän kahvia, katson ehdinkö sinne
 - jos ehdin illalla, ompelen Kansallispukuraidat-Pirrestä aloittamaani reppua eteenpäin

Onneksi ehdin silittää näyttelyyn tulevat vaatteet jo eilen.

Pirre-kuosisesta paksusta puuvillakankaasta tulee reppu.
Ehkä vielä joskus. Näitä kankaita myyn Kansallispukuraidat-verkkokaupassa.

8.35 Kuvien lisääminen vähän takkuaa, joten laitan myöhemmin, jos onnistun. Julkaisen tämän ja sen jälkeen tsekkaan sähköpostit, Facebookin ja verkkopankin ja ryhdyn töihin.

10.05 Luento on laadittu ja siirretty pilveen ja varmuuden vuoksi myös tikulle. Enemmän sääntö kuin poikkeus on, että syksyn ekalla kerralla tulee tekniikkamurheita. Laitoin myös FolkJam-tunnin musiikit varmuuden vuoksi tikulle, normaalisti soitan ne puhelimelta.Varmistin, että osaan luennon pulinat, mutta päätin ottaa riskin, enkä ota aikaa, kauanko siihen menee. Reippaasti vedellään, niin ehditään myös tsekkailla kaikkien tilanteet ja tarvikehankinnat. Kansallispuku-kurssi on täynnä, otan sinne 12 opiskelijaa. Puolet on uusia, puolet jatkavia, mikä on melko täydellinen kombo open kannalta. Laitan teetä ja syön banskun. Teeveden kiehumista odotellessa vien roskat. Ulkona on ihanan aurikoinen ja kirpakka syysilma. Löysin tiedon, että tuossa hitusta vajaan kilsan päässä olevassa Lounaskahvila Elmassa saa yrittäjäjärjestön tarjoamaa Yrittäjän päivän kahvia. Päätän yrittää ehtiä kävellä sinne iltapäivän kahvitauolla.

10.26 Kansallispukuharrastajat ovat perustamassa yhdistystä ja käyn lukemassa, missä mennään. Ihanan aktiivisia ihmisiä! Miulla on kova luotto siihen, että tästä tulee hyvä! Perustamiskokousta suunnitellaan 7.10., samana päivänä kun Suomen kansallispukukeskuksessa on Kansallispuvun juhlapäivä -tapahtuma.
Maksan pari laskua, vastaan kahteen sähköpostiin ja lisään tähän kuvia, jotka viimein suostuivat tulemaan perille.

10.35 laitan FolkJam-tunnin musiikit soimaan ja alan harjoitella.

11.20 Tuli hiki. Vedin vähän pikakelauksella, koska olen tätä FolkJam-tuntia jo harjoitellut aiemmin. Nyt on luottamus siihen, että osaan. Mie odotan ilolla, että pääsen taas miun ihanien tanssijoiden kanssa jammaamaan! Mieli tekisi jatkokoulutukseen, mutta niiden aikatauluista ei vielä ole kuulunut ja pelkään, että kalenteriini ei enää mahdu, kun tieto tulee. Menen kaapimaan tähteitä jääkaapista lounaaksi.

12.51 Kävikin niin, että sähköpostiin tuli kuvapyyntö eräältä toimittajalta. Miun tiedostot on "vähän" levällään, joten tämän menikin sitten tämä 1,5 tuntia... Söin siinä samalla. Löysin kyllä ihania kuviakin, niinkuin nyt vaikka tää:

Lähikuva Rantalakeuden tykkimyssyn kirjonnasta.

Vastailen vielä muutamaan sähköpostiin. Ajatusten järjestelemiseksi nyt lienee hyvä hetki kipittää sinne kahville.

13.32

14.33 Olen ollut kotona taas reilut puoli tuntia. Miun piti vain pikaisesti vilkaista sähköpostit, mutta siellä oli yksi tarjouspyyntö ja päädyin sitten laskemaan sen tarjouksen saman tien, ettei jää roikkumaan. Verkkokurssille tuli ilmoittautuminen ja kuittasin senkin saman tien. Toimittaja laittoi viestiä, että kuvien lähetyksessä oli ongelma. Korjasin sen, toivottavasti. Kansallispukualan koulutuksesta tuli myös sähköpostia aikataulusta. Lukitsin sen kalenteriin ja vastasin viestiin. Olen menossa seuraavaan koulutuskertaan opettamaan kostuleista ja sarkaviitoista. Tuli myös yksi tilaus. Kurkkaan verkkopankkiin, onko siitä tullut jo maksu, sillä seuraavaksi yritän päästä tästä koneesta irti ja mennä pakkaamaan postitettavat ja ne huomiset näyttely- ja kurssikamat.

18.25 tuli nälkä. Esikoinen keitteli äitille spagettia, heittelen siihen pestoa ja parmesaania päälle. Ne tilaukset, jotka jo voin, on pakattu, kurssikamat ovat valmiina ja tarkistan näyttelyä varten tekemästäni listasta, että vieraskirja ja luettelo esillä olevista puuttuvat vielä kuormasta. Pakkaillessa soi puhelin pariin otteeseen. Toinen koski Imatran Inkerin hommia ja toinen pukujen pienentämistä ja suurentamista. Asiakkaalla on vähän kiireempi kuin mitä miun aikataulu antaa myöten, mutta lupasin selvittää, voidaanko auttaa. Kuopus huhhailee vielä jossain kavereilla. Seuraavaksi miun pitäisi mennä hakemaan matkahuollosta paketti. Siellä on yksi miun kansallispuvuista, jotka olivat Suomen kansallispukukeskuksen näytöksessä Jyväskylässä Muotipäivillä lainassa. Ajattelin laittaa sen päälle näyttelyn avajaisiin torstaina, siksi se tuli jo. Muut puvut jäivät vielä jälkihuoltoon.
Päätän jättää tilausten viemisen torstaiaamuun, koska en jaksa enää tänään alkaa näpytellä postilähetyksiä. Huomisesta tulee pitkä päivä, joten pitää ehtiä vähän huilatakin.


19.00 istun edelleen tässä. Unohduin vastaamaan yhteen sähköpostiin ja selaamaan Facebookia. Uuvahdin. Nyt reippahasti ne loput näyttelykamat kasaan, sitten Matkahuoltoon (ja muistin, että kaupassa pitää käydä) ja sen jälkeen tavarat autoon. Sitten sohvalle pötkölleen. Se Junior Masterchef taitaa alkaa tänään, jos vaikka sitä lasten kanssa tuijottaisi. Reppu saa odottaa, en jaksa.

Sellainen yrittäjän päivä tänään. Onneksi välillä saa rauhoittua ihan vaan ompelemaan. Toivottavasti siulla oli hyvä päivä!

lauantai 2. syyskuuta 2017

Taide

Nyt ei kyllä liity yhtään kansallispukuhin, joten jos sellaista tulit etsimään, hyppää yli vain.

Miunkin seinälle Facebookissa ajautui kansanedustaja Mika Raatikaisen lausunto siitä, miten taide on täysin turhaa ja miten valtion ei pitäisi rahoittaa mokomaa pelletouhua. En toista koko tekstiä tässä.

Luin tähän liittyen myös muutaman minulle käsittämättömän kommentin. En toista niitäkään, mutta sisältö oli aika lailla se, että taiteella ei ole mitään merkitystä ja että se ei ole maailman kannalta tarpeellista. Ja että kenenkään harrastelua ei pitäisi tukea yhteiskunnan varoista.

Leikkasin äsken nurmikon ja ehdin ajatella tätä aika pitkälle - meillä on aika iso tontti.

Ensinnäkin, miusta valtion pitää ehdottomasti tukea harrastelua. Urheilua, liikuntaa, tanssia, musiikkia, kädentaitoja, kuvataiteita ja kaikenlaisia muita harrastuksia. Monestakin syystä, mutta tärkeimpänä nyt se, että harrastukset kehittävät ihmistä monin tavoin niin kyseisessä lajissa kuin yhteydessä itseensä ja toisiin ihmisiin. Siihen tulee olla mahdollisuus ihan kaikilla, myös niiden perheiden lapsilla, joilla ei ole varaa maksaa siitä.

Toiseksi, valtion apurahaa saavat taiteilijat eivät harrastele. He tekevät töitä ja ovat kouluttautuneet ammattiinsa. Suurin osa on myös tehnyt työtään palkatta antaakseen näytöt, jotka ovat lopulta johtaneet siihen onnekkaaseen tilanteeseen, että he voivat keskittyä työnsä tekemiseen esimerkiksi kolmen vuoden ajan ilman pelkoa taloudellisesta ahdingosta. Taidetta voi harrastaa oman työnsä ohella ja joku ehkä voi siinä kehittyä hyväksikin, mutta mikä tahansa taito, kehittyäkseen huippuunsa, vaatii sellaista työtä ja keskittymistä, ettei sitä tehdä muun työn ohessa.



Kolmanneksi. Taide ei ole turhaa. En oikein ymmärrä, miten joku voi väittää sellaista. Käsittääkseni taiteen nauttimisen terapeuttisesta merkityksestä on ihan oikeita tutkimuksia. Meitä on täällä pallolla aika paljon ja olemme aika erilaisia. Eri ihmiset nauttivat erilaisesta taiteesta. Jotkut taiteilijat pystyvät jossain vaiheessa uraansa tekemään taiteellaan rahaakin. Heidän pitää kuitenkin elää jollain niin kauan, että ehtivät hioa taiteensa siihen pisteeseen. He tarvitsevat rahaa myös siihen, että saavat taiteensa esille, että joku voi siitä kiinnostua ja maksaa siitä.

Henkilökohtaisesti mie nautin kaunokirjallisuudesta, monenlaisesta musiikista, jossain määrin näyttämötaiteesta, elokuvasta, jonkin verran kuvataiteesta, tekstiilitaiteesta ja monesta muusta, mikä ei ehkä nyt juolahda mieleen. Voin ihan puhtaalla sydämellä sanoa, että miun mielenterveys olisi erittäin paljon huonommissa kantimissa ilman taidetta. Ja mie voin nautiskella taidetta siksi, että sitä tuetaan taloudellisesti.

Harhauduin miettimään, kuka on taiteilija. Onko muotoilija taiteilija? Entä suunnittelija? Minua joskus tituleerataan muiden toimesta taiteilijaksi. Mie olen duunari, en taiteilija. Miulle ero on siinä, että taiteilija luo uutta, mie kopioin vanhaa. Muusikko on taiteilija silloin, kun luo uutta musiikkia, mutta onko muusikko taiteilija silloin, kun hän esittää jonkun toisen tekemää musiikkia? Hän ehkä tulkitsee sitä niin, että tavallaan luo uutta. Vertasin miun duunia, eli museovaatteiden uusintojen tekemistä tähän, mutta ei sittenkään. Mie en ole taiteilija. En oikeasti tiedä, onko se muusikkokaan, eikä sillä ole väliä. Lokerot ovat tylsiä.

Siitä voidaan keskustella loputtomasti, mikä on hyvää taidetta. Taide on katsojan silmässä, kuulijan korvassa. Taide voi olla kaunista ja sielua hellivää, mutta se voi olla myös rumaa, puhuttelevaa, vihaista, surullista, jopa tylsää. Taidetta arvostellaan huonoksi usein sanomalla. että "minäkin olisin osannut tehdä tuon". Kyse ei ole siitä, olisitko osannut, vaan siitä, että et tehnyt. Taitelija teki. Minua ei puhuttele kaikki taide, eikä se haittaa. Voin silti arvostaa sellaista taidetta, josta joku muu saa jotain irti. Jos joku taideteos on esillä jossain museossa tai näyttelyssä tai vaikkapa joku musiikkiteos esitetään konsertissa, se tarkoittaa sitä, että joku on kokenut juuri sen taiteen niin tärkeäksi, että se tulee esittää. Se riittää. Miun ei tarvitse pitää siitä, että se olisi hyvää taidetta. Eikä se tee miusta huonoa, ettei juuri se taide puhuttele minua. Taidetta ei voi mitata rahassa, eikä oikein millään muullakaan mittarilla. Eikä tarvitse. Taide, joka ei anna kellekään mitään, kuolee kyllä ihan itsestään.



Tähän asti pääsin, sitten nurtsi oli leikattu ja ulkona alkoi hämärtää. Nyt laitan säveltaidetta soimaan ja illalla tyhjennän ajatukset päästäni unen tieltä nauttimalla kirjallista taidetta. Lämmin kiitos ihan jokaiselle taiteilijalle, joka osallistuu miun ja koko maailman hyvinvoinnin hoitamiseen luomalla taidettaan.

torstai 31. elokuuta 2017

Imatran Inkeri

Täällä Imatralla Nuorkauppakamari valitsee vuosittain Imatran Inkerin. Ensimmäinen oli Hilja Valtonen. Viime lauantaina oli Imatra-päivä ja julkistettiin 48. Inkeri. Se olen mie!

Nuorkauppakamarin naiset julkistamassa uusinta Inkeriä ja taustalla rivi aiemmin valittuja.

Nuorkauppakamarilla ei ole Inkerille velvollisuuksia, mutta täällä rakastetaan Inkereitä ja hänet halutaan mukaan monenlaisiin tapahtumiin. Eräs aiemmin valituista kertoi käyneensä Inkerin ominaisuudessa edustamassa Inkeri-vuotensa aikana 300 kertaa. 300! Ihan käsittämätöntä ja tiedän jo nyt, etten tule yltämään lähellekään samaa. Evästykseksi Inkerille annetaan kehotus tehdä vuodesta oman näköisensä. Ja miehän teen. Heti alkajaisiksi tein Facebookiin Inkeri-profiilin, se löytyy nimellä Imatran Inkeri Soja Murto-Hartikainen.

Mie koen Inkeriyden oikeastaan mahdollisuudeksi tuoda esille niitä asioita, jotka miulle ovat tärkeitä. Päätin sukeltaa siinä mielessä syvään päähän, että tein heti alkuun selväksi, miten miusta tuli mie. Mie luulen, että edes kaikki miun läheiset eivät tienneet kaikkea (no, en mie ihan kaikkea paljastanut vieläkään). Siinä on se riski, että tulee arvostelluksi, mutta se riski on inkeriydessä muutenkin. Miulle on tärkeää tasa-arvoisuus ja se, ettei lokeroida tai laiteta ihmisiä tärkeysjärjestykseen jonkin ulkoisen seikan takia. Ainoa, millä on merkitystä, on se, miten ihminen nyt toimii suhteessa toisiin (ja itseensä) ja senkin suhteen voi olla armollinen, sillä meillä kaikilla on paskoja vaiheita.

Seurakuntien tervehdykset. Kuva: Rita Wallenius

Olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Mahaan koskee, kun ajattelen, mihin olenkaan mennyt lupautumaan ja pelkään, suistaako tää miut taas uupumukseen. Samalla olen otettu kunniasta, lämmitetty sadoista onnitteluista ja palautteesta, ja utelias sen suhteen, mitä inkeriydellä voi tehdä.

Kaksi juttua julkistamispäivältä herkistää miut kyyneliin, kun ajattelen niitä.
Ensimmäinen on tämä: Luterilainen ja ortodoksinen seurakunta toivat tervehdykset uudelle Inkerille. Tässä oli hiukan häslinkiä etukäteen ja kävi niin, että olisi ehkä ollut tulossa vain luterilainen. Mie esitin keskiviikkoiltana toiveen, että jos tulee jotain seurakuntia, niin tulisi myös ortodoksinen, sillä miehän olen ortodoksi. Toivoin myös nimenomaan isä Timoa, koska hän liittyy muutenkin moniin miun elämän vaiheisiin ja on tuntenut miut siitä asti, kun muutin Imatralle 1988. Isä Timolla oli tietysti lauantai täyteen buukattu ja kun Nuorkauppakamarista soitettiin, hän joutui kieltäytymään. Hetken asiaa tuumattuaan hän oli päätellyt kysymyksen asettelusta, että Inkeri olen mie ja niin hän järjesti tälle tervehdykselle hetken. Ja jumalanpalvelus Lappeenrannassa odotti, eihän ne ilman pappia aloita. Mie en voi oikein sanoin kuvailla, miten suuri kunnia tuo miulle oli. Silmä hikoaa.

Toinen juttu: Olimme julkistuksen jälkeen coctail-tilaisuudessa Broadway-ravintolassa. Siellä oli mukava määrä aiempia Inkereitä, Nuorkauppakamarilaisia ja joitakin muita onnittelijoita ja perheenjäseniä. Miun mies ja kuopus olivat paikalla, esikoinen oli työkeikalla Salossa. Sana oli vapaa ja jotkut sanoivatkin muutaman sanan. Kuopuskin kilautti lasia ja piti kahden sanan puheen: "Kiitos, äiti.". En ollut ihan ainoa, joka kyynelehti tuon puheen jälkeen.


Kuva: Rita Wallenius

Lavalla mie sain pitää pienen puheen ja liimaan sen nyt tähänkin:

Kiitos luottamuksesta Nuorkauppakamari ja imatralaiset.
Hyvät ihmiset,
olen hyvin otettu valinnastani, mutta samalla häkeltynyt. Miksi mie? Tämä on miulle jo toinen huomionosoitus tänä vuonna. Huhtikuussa Suomen käsityön museo valitsi miut Vuoden käsityöläiseksi. Käsityöläisyys ja kansallispukumaailma onkin ehkä se, mistä mie olen kotoisin, sillä olen aina tuntenut olevani jollain tapaa ulkopuolinen. Olen asunut Imatralla suurimman osan elämästäni, mutta silti vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen tajunnut, etten ole lähdössä täältä mihinkään. Sen myötä olen alkanut etsiä imatralaisuuttani ja niitä asioita, jotka miulle täällä ovat tärkeitä. Ja kun niitä alkoi etsiä, niitä löytyi todella helposti.
Olen matkustellut jonkin verran muutaman viime vuoden aikana sekä kotimaassa, että ulkomailla. Matkustelu on hauskaa ja opettavaista. Matka matkalta yksi asia on selkeytynyt: Miulle ruoho on vihreintä Etelä-Karjalassa. En kaipaa suurkaupunkien sykettä ja hulinaa. Imatran ajot ja muut paikalliset tapahtumamme riittävät miulle mainiosti ja niiden vastapainoksi nautin reilun annoksen rauhaa meloen Immalanjärvellä, luistellen Saimaalla, pyöräillen Vuoksen varrella tai käveleksien rauhassa metsäpoluilla. Kun on tottunut kaikkeen tähän ylellisyyteen, sitä ei aina huomaa. Mutta sitten huomaa, kun matkustaa 300 km lännemmäs, eikä löydä puhdasta järveä iltauinnille. Tai 1000 km etelämmäs ja joutuu juomaan pullovettä ja nukkumaan ilman pussilakanaa.
Puitteet meillä siis ovat paremmat kuin missään muualla – varsinkin, kun en ole helteiden ystävä. Mutta puitteet eivät vielä tee imatralaisuutta. Imatra olemme me, sen asukkaat. Me teemme täällä kulttuurin, arvot ja ilmapiirin. Sinä ja minä. Meillä on upeita, ahkeria vetureita, jotka innostavat ja uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi. Näin pyörivät yhdistykset ja liikuntaseurat, näin syntyvät tapahtumat. Kukaan ei kuitenkaan jaksa loputtomasti yksin vetää junaa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, ja miulla onkin pyyntö: Seuraavan kerran, kun siusta tuntuu, että ”jonkun pitäis”, niin ajattele uudelleen. Sen sijaan, että odotamme, mitä Imatra voi tehdä meidän hyväksemme, mietitään, mitä me voimme tehdä Imatran hyväksi. Paitsi, jos sie olet se, joka on jo tänä vuonna tehnyt kymmeniä tunteja vapaaehtoishommia yhteiseksi hyväksi, niin anna armoa itsellesi. Anna jollekin toiselle tilaisuus nousta esiin ja lähde Saimaalle soutelemaan, sillä sie olet sen ansainnut.
100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuoden teema on Yhdessä. Mie toivoisin, että myö imatralaiset nostettais yhteistyö ja yhteen hiileen puhaltaminen ihan uudelle tasolle. Kun jokainen tekee vähän, kenenkään ei tarvitse uupua taakkansa alle, eikä kukaan jää ulkopuolelle.
Kulttuuri-, liikunta- ja järjestökentällä ei pitäisi olla arvojärjestystä. Jokainen harrastus on sitä tekevälle se rakas ja tärkeä. Koska raha on tärkeässä osassa, aiheuttaa se väkisin jonkinlaisen kilpailuasetelman. Toivoisin, että Imatralla päästäisiin sen yli. Metkukuoro ja kansantanssijat Itä-Lännen avajaisissa olivat miusta hieno esimerkki siitä, miten eri lajit voivat tehdä yhteistyötä. Miun sydäntä lähellä ovat kansanperinne ja moottoriurheilu ja miusta ne sopivat oikein hyvin yhteen. Viikko sitten olin Motoparkissa katsomassa Road Racingia ja kirjoin varikolla kansallispuvun rannekkeita. Samalla jutustelin parin kuskin kanssa siitä, että ehkä voidaan ujuttaa kansallispukua myös moottoripyöräilyn ulkoasuun. Uskokaa tai älkää, aloite tuli sieltä suunnasta! Baarivisa on kulttuuria siinä missä Big Band -konserttikin, kaveriporukan höntsäilyhetki koulun jäällä yhtä tärkeä kuin jääkiekkojoukkueen hallivuoro. Ja pitäähän miun tietysti Kansallispukujen tuuletuspiknikien äitinä mainita se. Se sopii ihan jokaiselle, eikä maksa mitään.
Tehdään yhdessä joka päivä Imatrasta vähän parempi, katsotaan avoimin silmin ympärillemme, puututaan epäkohtiin reippaalla otteella ja nostetaan hyvät asiat esille. Koska tiiättekö, ei sitä kukaan muu tule meille tekemään.
Soja Murto-Hartikainen
Imatran Inkeri 2017




Joku toinen päivä mie kerron teille lisää tuosta Inkeri-feresistä, mutta nyt muutun taas yrittäjä-Sojaksi ja menen ompelemaan tykkimyssyä.

maanantai 21. elokuuta 2017

Syksyllä alkaa opiskelu!

Sen jälkeen, kun peruskoulu ja muut koulut on käyty, jää syksyn merkiksi vielä starttaavat harrastuskaudet. Paitsi tietysti niiden harrastusten osalta, joiden kausi on keväästä syksyyn tai ympäri vuoden.

Meillä alkaa tällä viikolla tanhu (ihanaa!). Muita harrastuksia en ole nyt vielä itselleni varannut.
Mietin kyllä, että ilmoittaudunko italiankielen kurssille. Se on miulle kertausta, mutta hyväähän sekin tietty tekee ja ehkä siitä sitten jatketaan ensi vuonna pidemmälle.

Oppiminen on ihanaa, kun aihe on mieluinen, ope hyvä ja kurssitoverit mieluisia. Viikonloppuna kävin Suomen kansallispukukeskuksen järjestämässä kansallispukualan valmistajien ja opettajien koulutuksessa, jonka tämän kerran aiheena oli röijyt. Olin opiskelijana siellä ja ilokseni pääsin mukaan, vaikken ole vakituinen kävijä tuossa koulutuksessa. Olen kyllä ollut opena siellä silloin, kun aiheena olivat rekot ja tulen olemaan seuraavalla kerralla, kun käsitellään kostuleita ja sarkaviittoja. Mutta nyt siis olin opiskelijana. Vaikka en ihan hirmuisesti siellä oppinut uutta, sain kuitenkin vahvistusta sille, että olen käsitellyt röijyjen kaavamuokkauksia oikealla tavalla. Se tuntuu tosi tärkeältä, sillä yksin touhutessa ei aina tiedosta, jos tekee jotain hassusti. On myös valtavan antoisaa olla samanhenkisessä porukassa intoilemassa itselle rakkaasta aiheesta.

Suomen kansallispukukeskuksen järjestämällä kurssilla keskityttiin
röijyjen kaavoihin tehtäviin sovitusmuutoksiin.

Keskiviikkoisin mie opetan Virta-opistossa (ent. Imatran työväenopisto, joka yhdistyi musiikkiopiston kanssa). Kansallispukujen ompelu -kurssilla on pari paikkaa auki ja pukujen parissa ollaan aina klo 16 - 18.15. FolkJamia tanssitaan sitten klo 19 - 20 ja sinne mahtuu hyvin. Itseasiassa minimimäärästä puuttuu vielä yksi, joten tulkaa tulkaa!

Kansallispukukurssille ehdottomasti paras muoto on lähikurssi, jos sellaiseen on mahdollisuus. Kannattaa pyytää oman alueen opistosta kansallispukukurssia, jos siellä ei sellaista ole. Ja saattaa ollakin, joskus niitä on vähän vaikea löytää, kun ne piiloutuvat milloin ompeluun, milloin perinnekäsitöihin tai jonkin muun otsikon alle.

Jos haluat syventää kansallispukutietoutta tai et syystä tai toisesta pääse lähiopetuskurssille, mie tarjoan verkkokurssimahdollisuutta. Kurssi on blogimuotoinen. Kahden viikon välein julkaisen materiaalia, joka sisältää yleistietoa ja käytännön vinkkejä. Kurssin nimi on Kansallispuku ja tiedot kuntoon ja siinä keskitytään vanhan puvun korjaukseen, muokkaukseen ja huoltoon sekä melko laajasti kansallispukujen osiin, käyttöön ja historiaan. Kurssin pääsee ostamaan miun Puodista 12.9. mennessä ja jos ilmoittautuneita on vähintään 6, se alkaa. Tervetuloa mukaan!


lauantai 5. elokuuta 2017

Paljon onnea vaan ja monia monia vuosia 132-vuotias kansallispuku!

Tiedättekö mitä mie eilen tajusin? Selasin internetiä etsien kansallispuvuista ja kansallispukujen tuuletuspiknikeistä kertovia tuoreita juttuja. Ilokseni löysin monia ja toivon löytäväni ensi viikolla paljon lisää, kun tämänpäiväiset tuuletustarinat päätyvät lehtien sivuille.
Mutta se, mitä mie tajusin, on tämä: Asenne on nyt muuttunut.

Kuva: Susanna Mattheiszen / Soja Murto

Nyt seuraa raakoja yleistyksiä. Kun laitoin kansallispukujen tuuletuspiknikit alulle vuonna 2010, paistoi toimittajien jutuista sellainen asenne, että kyseessä on marginaaliporukan hörhöily, yritys kaapia synkkää pölykerrosta kansallispuvun päältä, mummojen iltamat jne. Tämä on kärjistettyä, pääasiassa jutut olivat kannustavasti ja päällisin puolin arvostavasti kirjoitettuja, mutta tiedätte varmaan sen pohjavireen, jota tarkoitan. Mie muistan törmänneeni siihen vielä viime vuonnakin, joskin vähemmän kuin aiemmin.

Eilen luin löytämiäni juttuja ja tajusin, että nyt kansallispukujen tuuletuspiknik on ilmiselvä asia. Pukujen käyttäjät eivät ole mielenkiintoisia sellaiselta friikkikannalta, vaan eturivin kulkijoina. Olen viimeisen vuoden aikana kuullut useaan kertaan huomion, että kansallispukuun pukeutunut saa arvostusta ja kiinnostuneita kysymyksiä nimenomaan nuorilta.

Vaikka säätiedote lupaa vesisadetta 80 % varmuudella, se ei saa miun mielialaa tipahtamaan, sillä rakkaat kollegat, ystävät, tuttavat ja kansallispukutiellä kanssakulkijat: Myö ollaan tehty yhdessä muutos! Ei anneta kansallispuvun enää pölyttyä, eihän?


torstai 22. kesäkuuta 2017

Täällä ollaan!

...en jäänyt Italiaan. Loma oli ihana, rentouduin, nautin, söin (lihoin) ja unohdin työasiat. Sää suosi meitä ja teimme niitä asioita, joita menimme sinne tekemään: huilailemaan, syömään ja pelaamaan Trivial Pursuitia e naturalmente abbiamo parlato italiano. Ohessa tuli tsekattua muutamat nähtävyydet ja ajettua 1200 km uudella vuokra-Audia. Viimeisen seikan vuoksi oma automme meni vaihtoon, kun palasimme kotiin...

En viitsi niiden nähtävyyksien kuvia tähän laittaa, niistä löytyy varmasti netistä parempia kuvia. Laitetaan nyt kuitenkin todistusaineistoa, että lomailtu on:

Italiassa on hyvää ruokaa! Yllätyitkö? 
Suomalainen lomamekko Italiassa espanjalaisilla portailla.


Paikallinen käsityöläinen piti miulle työnäytöksen lamppuhelmikaupassa!

Leonardo da Vinci -museossa oli hieno peilikaappi.

Italiassa on aika paljon vanhoja taloja...

...huikeita maisemia...

... ja La Ferrari!

Trivialia ja mojitoa ystävän kanssa <3

Audin mittariin jäi rapiat 13000 km kun palautimme sen 8 päivän ja 1200 kilometrin jälkeen.

Kun palasin, leijuin hauskassa lomapilvessä ja oli aika outoa tarttua taas arkeen ja töihin. Hyvä fiilis kantoi yli ennakkotilattujen Kansallispukuraitojen pakkausrumban ja sitten oli ihana tarttua ompeluksiin. 

Viime viikonloppuna kävin Jyväskylässä. Perjantaina pidin työnäytöksen Suomen käsityön museolla ja lauantaina ja sunnuntaina olin Karjalaisten kesäjuhlien karjalaisella torilla myymässä. Melkoista huisketta, jonka jäljiltä olisin normaalisti ihan totaalisen poikki, mutta nyt mieheni, kuopukseni, äitini ja Paviljonkin hyvien tilojen ja järjestelyjen ansiosta viikonloppu oli suhteellisen leppoisa. Mies ja kuopus rakensivat myyntipaikan kalusteet paikoilleen sillä aikaa, kun mie pidin työnäytöstä ja sunnuntaina mies ja kuopus pakkasivat kanssani niin ahkerasti, että kun tori päättyi kolmelta ja mie tein vielä viimeisiä kauppoja 10 yli, niin ajoimme Paviljongista ulos tasan neljältä. Lämmin kiitos järjestäjille, talkoolaisille ja tietysti kaikille asiakkaille ja työnäytöstä katsoneille!

Kuopus oli Karjalaisella torilla myyntihommissa uudessa Kansallispukuraidat-mekossaan!

Karjalaisella torilla myyntipaikkani tuntuu laajenevan joka vuosi.
Kansallispukuraitojen myynti vaatii isot leikkuupöydät.
Eilen kävin Saarijärven pukuhankkeen tiimoilta Orimattilassa ja nyt saan (toivottavasti) keskittyä rauhassa kirjomaan sen tykkejä ja kutomaan nauhoja lomaan saakka. Sen yritän aloittaa heinäkuun alkupäivinä ja lomailen sitten elokuun alkupäiviin - tai mihin nyt rahat riittävät.

Vaikka lomailen, niin Kansallispukuraitoja voi ostaa niiden kaupasta:
https://kansallispukuraidat.mycashflow.fi/


Ja Puodista voi tilailla:
http://www.kansallispuku.com/fi/PUOTI+-+VERKKOKAUPPA.html

Esikoinen hoitelee näitä kesätyönään avustuksellani, mutta varauduthan hitaampaan reagointiin, sillä jos satumme reissailemaan, niin postituspäivät voivat siirtyillä. Eli jos nyt jo tiedät jotain haluavasi, niin kannattaa tilata kesäkuun puolella!


Rekkiin tarvitaan lisää tilaa ja poistan kiilaferret nyt ihan pohjahinnalla. Jokunen on vielä jäljellä, poimi omasi tuolta:
http://www.kansallispuku.com/fi/ws/47/kiilaferret+yksitt%C3%A4iskappaleet.html


r


Kansallispukuraidat, Kerää kansallispuku -pelit ja ehkä jotain muutakin matkustavat heinäkuun 27. - 30. Turkuun Europeadeen FolkTorille! Sinne shoppailemaan ja kansainvälisestä festarihumusta nauttimaan! Mie olen enimmäkseen tanhuporukan kanssa hengailemassa ja puotia pitävät pystyssä äitini ja esikoiseni. Myyntipaikkamme on yhteisteltassa ja Folktori on Varvintorilla ja avoinna to - la klo 10 - 18 ja su 11 - 14.

Kansallispukuja tuuletellaan jälleen 5.8., joka on sopivasti lauantai. Tuuletukset ovat mukana Suomi 100 -ohjelmassa ja onkin sopivaa nostaa yhteisesti malja 100-vuotiaalle Suomelle - omin eväin, teeman mukaisesti.



Kuva: Riikka Lempiäinen

Hyvää juhannusta, ihanaa kesää, aurinkoa ja kauniita hetkiä!

tiistai 2. toukokuuta 2017

In vacanza

Miulla ja parhaalla ystävälläni Marjolla on 4 päivää ikäeroa. Kun täytimme 60 vuotta (30 + 30), järkkäsimme isohkot, yhteiset bileet. Hauskaa oli. Myöhemmin, eräällä automatkalla, juttelimme siitä, miten myö aina järkätään ja muut tulevat valmiille - tai jättävät tulematta. Silloin oli ehkä hitusenomaista katkeruuden poikasta ilmoilla, mutta se on tässä vuosien varrella kyllä karissut moneen kertaan. Sovimme, että 80-vuotisjuhlat pidetään Italiassa.

Perustimme rahaston ja aloimme laittaa sinne kuukausittain rahaa. Katselimme italialaisia leffoja, söimme italialaista ruokaa, opiskelimme tahoillamme italiaa ja hehkuttelimme "sitku ollaan Italiassa" -jutuilla.

Synttärimme ovat joulukuussa ja sen takia oli tarkoitus lähteä vasta seuraavana keväänä. Se oli viime vuoden kevät. Marjon tilanne ei silloin sallinut matkalle lähtöä. Mutta nyt sallii ja huomenna myö lennähdetään Roomaan! Ensimmäiset neljä yötä olemme Vatikaanin laidalla hotellissa, jossa kummallakin on oma junior-sviitti. Sitten nappaamme alle vuokra-auton ja ajelemme pikkuhiljaa kohti Milanoa, jossa meillä on kahdeksi viimeiseksi yöksi hotellihuoneet varattuna. Sieltä lennämme kotiin. Välissä on 8 päivää ilman sen suurempaa suunnitelmaa, joten saa nähdä, mihin päädymme. To do -listalla on rentoilua, lautapelejä, limoncelloa, pizzaa, pastaa, kahviloita ja italian puhumista. Ehkä anche un po´ spumante!

Tämähän tarkoittaa sitä, että huomisesta kaksi viikkoa, eli 3. - 17.5. mie olen lomalla, enkä tavoitettavissa. Paluun jälkeen on heti napakka paluu arkeen, sillä lauantaina 20.5. pitää olla jo Kaarinassa opettamassa Johanneksen puvun valmistusta ja siihen toki pitää valmistautua. Silloin perjantaina 19.5. on Suomalainen kansallispuku -näyttelyn avajaiset Suomen käsityön museolla / Suomen kansallispukukeskuksella Jyväskylässä, saa nähdä, jaksanko ajella sitä kautta. Ja sitten seuraavalla viikolla alkaa hurja postitusrupeama, sillä osa kansallispukuraitaisista saapui jo tänään. Kurre on niin nättiä, että naurattaa!


Vini jumppatrikoo hohtaa kuin silkki.

Kurre-joustocollege on niin nättiä, että naurattaa!

Kurre on tehty Kuolemajärven rekon kuvasta ja
digiprintin ansiosta kirjonnan tekstuuri näkyy kankaassa ihanasti.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Filmitähtenä

Suomen käsityönmuseo teki tuollaisen mukavan videonpätkän miusta tämän Vuoden käsityöläinen -tittelin tiimoilta. Siis tervetuloa kurkkaamaan miun hommia!



maanantai 10. huhtikuuta 2017

Vuoden käsityöläinen 2017

Viimeksi vihjasin hyvistä uutisista. Nyt niistä saa jo huudella ääneenkin! Ensimmäinen on se, että Viipurin naisen ja miehen kansallispukujen pukuhanke on käynnistymässä. Mahtavaa! Pikkuisen toivon, että pääsen mukaan niitä tekemään, mutta aika näyttää, kuinka käy. Tällaiset hankkeet ovat osoitus siitä, että yksittäiset ihmiset saavat aikaan upeita asioita, kun vain ryhtyvät toimeen. Voimat yhdistämällä päästään ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mahtavaa Outi Mulari ja Tomi Härmä!

Siirrytäänpä tästä sujuvasti 1970-80-lukujen taitteeseen, Kotkan Puistolaan. Suuren keittiön pirttipöydän ääressä on ryhmä ihmisiä ompelukset käsissään. Äiti on leiponut omenapiirakkaa ja pöytään on katettu kangasröykkiöiden keskelle kahvit. Joku ompelee omaa paitaansa, joku uutta liiviä Kotkan Kansantanssijoiden puvustoon. Sisko on tallilla, kuten aina. Äiti neuvoo muita ja tekee samalla reikäommelta. Mie teen iskän kaverina iskuhapsua, johon tulee värikkäitä lankoja. En oikein jaksaisi keskittyä siihen ja tekisi jo mieli lähteä kaverille, vaikka onkin hauskaa, että porukkaa on ja äiti ja iskä kumpikin kotona. Usein kotona on vain toinen, sillä kumpikin reissaa ympäri maata pitämässä kursseja: äiti kansallispukujen ompelusta, iskä lipposten, kurpposten, lapikkaiden ja muiden kansanomaisten jalkineiden teosta. Pian iskuhapsu on valmis ja kipitän sammareissani ulos.




En mie sitä iskuhapsua siellä oppinut. Enkä paljon muutakaan käsityöstä. Paitsi ehkä sen, että käsillä voi tehdä mitä vain keksii. Ja niin mie teinkin. Kun leikkasin barbielle kellohameen keskeltä parimetristä kangasta (tiedättehän, kun ympyrä on helppo leikata sieltä kulmasta, kun ensin taittelee kankaan), äiti neuvoi, että siitä voi ensin leikata pienemmän palan ja taitella sen. Välineet olivat ulottuvillani, neuvoja tuli, jos pyysin, mutta yleensä en pyytänyt. Jotain mie siellä kuitenkin opin. Sen, että työ ja harrastus ovat joskus yhtenä vyyhtenä ja erottamaton osa elämää niin, että ne erottaa vain siitä, että toisina tunteina samasta hommasta saa muutaman roposen. Sen, että tietoa ja taitoa jakamalla oppii ja saa itse vähintään yhtä paljon kuin antaa. Ja sen, että käsitöitä tekemällä ei rikastu taloudellisesti, mutta muuten kyllä. 1980-luvun Suomessa käsityöläisperhe oli kummajainen ja arvostusasteikossa jossain kaukana kaikkien muiden takana. Käsityön tekeminen ei ollut enää tarpeellista, koska kaiken voi ostaa kaupasta, mutta käsityön arvostuksesta ihan vain sen tekemisen kannalta ei oltu vielä kuultukaan. En ymmärtänyt hävetä perhettäni, vaikka minun annettiin ymmärtää, että pitäisi. Hyvä niin.

Peruskoulun ajan olin puukässässä, paitsi ne pakolliset rättikässät. Kotona ompelin paljonkin vaatteita soveltaen lehtien ohjeita ja kaavoja. Nopeasti ja reippaalla otteella, mukavia käyttövaatteita. Vähän myöhemmin ompelin kummilapsille.

Kävin lukion, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä isona. Sen jälkeen tein pari vuotta töitä kaupan kassana, pikkuruisen laivan hyttärinä ja muovifirmassa. Olen ehkä aina tiennyt, että miusta tulee yrittäjä, mutta käsityöläistä miusta ei pitänyt tulla. Ei missään nimessä. Vaihtoehtoja poissulkemalla lähdin lopulta opiskelemaan vaatetusalaa Lappeenrannan käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen. Miusta piti tulla mittatilausompelija. Tekstiilipuoli alkoi kiehtoa jossain vaiheessa ja jatkoin sinne, kun sain vaatetusalan artesaanin paperit. Kun valmistumisen aika lähestyi, sanoin opettajille, että käyn vielä samasta talosta löytyvän kivipuolen, jos en saa stipendiä. Sain ja lopetin opiskelut kahdet paperit taskussani. Olen kiittänyt aiemminkin ja kiitän edelleen opettajiani Lappeenrannassa: Eeva-Liisa, Tarja ja kaikki muut, jotka jaksoivat loputtomasti vastata kysymyksiini ja perustella ja opettaa sellaiset perustaidot, joiden päälle on hyvä rakentaa. Ostimme vanhan kaupan, jossa miulla on 100 neliön työtilat. Aloin pohtia omaa sisustustekstiilimallistoa, jonka rinnalla tekisin mittatilausvaatteita naisille.

Ihan ensimmäisiä töitäni olivat Rovaniemen luterilaisen kirkon kirkkotekstiilien ompelut. Ne suunniteltiin, kudottiin ja kirjottiin muualla, mie siis vain ompelin niinkuin käskettiin. Ne ovatkin niitä harvoja muita töitä kuin kansallispukuihin tai sarafaaneihin liittyviä, mitä olen tehnyt. Samoihin aikoihin oli pulaa kansallispukukankaiden kutojista. Äiti oli jo vuosia ollut mukana Suomen kansallispukuneuvoston johdolla tehdyissä pukutarkistuksissa mallipukujen ompelijana ja ehkä niiden myötä työ oli alkanut painottua enemmän tilauspukujen tekemiseen kuin kurssien pitoon - vaikka niitäkin toki paljon oli. Silloinen kansallispukukonsultti Leena Hokkanen oli kysynyt äitiltä, että voisinkohan mie kutoa kansallispukukankaita - ei tietenkään vielä mallipukuihin, mutta muihin. Mie suostuin vähän sillä ajatuksella, että jotainhan sitä pitää tehdä sitä Omaa Suurta Ideaa odotellessa. Niin mie sitten kudoin. Vähän. Ja enemmän. Ja sitten mie vähän ompelin, jos äitiltä tulvi töitä yli. Asuimme jo eri paikkakunnilla - äiti ja iskä päättivät aikuistua ja muuttaa pois kotoa kun mie olin lukiossa - mutta puhelinlangat lauloivat, kun soittelin ja luin ääneen jotain puvun ohjetta, kun en ymmärtänyt, mitä siinä pitää tehdä. Sitten mie jotenkin kiipesin yli sellaisen henkisen aidan, joka teki kärsimättömästä surauttelijasta pienen, hitaan piiperryksen ystävän. Ja niin mie aloin kirjoa. Yhtenä päivänä havahduin siihen, että kansallispuvut ovat täyttäneet miut ja se on ihan just oikein.




Jälkikäteen mie ymmärrän vielä selvemmin, että miulla oli ympärillä ihmisiä, jotka hellästi tuuppivat minua sinne oikeaan suuntaan. Ottivat mukaan, neuvoivat, pistivät pohtimaan ja tekemään parhaani ja vielä vähän enemmän. Leena Hokkanen, Leena Holst, Leena Stenberg, Inga Pihlhjerta, tietysti äiti ja iskä. Ja moni muu kannustaja. Kiitos jokaiselle mainitulle ja niille, joita en maininnut.

Alkuvuosien tiedon- ja taidonjanoa, reissuja, käytännön hommia, itkuja ja iloja ja kaikkea jakamassa olivat Tuula Pärnänen ja Tarja Alava. He keskittyvät nykyisin enemmän muihin hommiin, mutta ystävyys säilyy lujana. Kiitos!


Kansallispukukolmoset: mie, Tarja Alava ja Tuula Pärnänen.
Kuva: Riikka Lempiäinen


Kansallispukuala on pieni, eikä pystyisi kaikkeen, mihin pystyy, jollei tekisi tiivistä yhteistyötä. Eturintaman kansallispukutaitajat äiti, Sirkka Rissanen, Marjo Vainio ja Taina Kangas ovat jakaneet miulle tietoa, taitoa ja rohkeutta. Kiitos! Sitä kaikkea ja enemmän yritän jakaa eteenpäin minkä ehdin. Miun keittiö ja pirttipöytä ovat miun nettisivut, Facebook-sivu, kansallispukujen tuuletuspiknikit, kansallispuku- ja sarafaanikurssit, Facebookin Kansallispuku-ryhmä, instagram, tämä blogi, nettisivut ja kaikki se, mitä kaikilla rintamilla huudan. Mie ahdistuisin siitä, että meillä parveilisi jatkuvasti porukkaa, joten sosiaalisesta mediasta löysin itselleni sopivan ja tehokkaan tavan jakaa tietojani ja taitojani. Sinä siellä toisessa päässä, kiitos juuri siulle, että olet! Kiitos te ihanat, jotka olette liittyneet rintamaani: Hilu Alastalo-Toivonen, Karjalainen Nuorisoliitto, Kalevalaiset naiset, Tiina Lajunen, Sari Taponen, Jenni Koskela, Eeva Koivula, Hannah Tokoi, Mari Varonen, Suomen Perinnetekstiilien tyypit ja kaikki!


Kansallispukutaitaja ja Taito Uusimaan erikoisneuvoja
Marjo Vainio sai 8.4. Taito-liiton kultaisen ansiomerkin!

En mitenkään pysty mainitsemaan nimeltä kaikkia, jotka ovat tukeneet minua, mutta toivottavasti tiedätte itse, ketä olette. Kiitos ystäville, kamuille, tutuille, kurssilaisille, Suomen Käsityöyrittäjät ry:n upeille tyypeille. Tietenkin valtava kiitos jokaiselle asiakkaalle, ilman teitä mie en olisi käsityöläinen. Ja sitä mie olen, vahvasti ja ylpeänä. 

Suomen käsityön museo valitsi miut 
Vuoden käsityöläiseksi 2017! 

Se on ihan mieletön kunnia. Kiitos! Käykää lukemassa linkistä perustelut ja mitä mie olen sanonut. Se on aika kivasti kirjoitettu juttu!



Siinähän ne tärkeimmät. 


Vuonna 2017 Imatralla Virasojalla vanhassa kaupassa kangaspuut louskuvat. 15-vuotias laittaa spotifya kovemmalle, 10-vuotias käy ilmoittamassa, että lähtee uimaan kaverin kanssa. Anoppi tulee hätiin, kun esikoisen pitää päästä tallille ja bussi ei kulje. Samalla he käyvät ostamassa uudet kevätkengät - kiitos Ulla! Äiti ei leivo omenapiirakkaa, mutta viettää suuren osan ajastaan sormet kiinni näppiksessä jakamassa tietoja ja taitoja. Äidin äiti tekee vielä eläkkeelläkin ompeluhommia, joita tulvii nyt toiseen suuntaan, ja vastaa vieläkin sangen usein kysymyksiin siitä, miten joku sauma pitäisi ommella. Kiitos äiti ja iskä! Perheen isä mahdollistaa sen kaiken pitämällä äidin järjissään, toimimalla vastapainona, tienaamalla sen verran, että pärjätään, olemalla paras mies ja paras isä lapsille, silittämällä pahan olon pois, silloin kun kaikkea on liikaa. Kiitos, rakas.


Kuva on vuodelta 2009. Kuva: Jarkko Lempiäinen




maanantai 20. maaliskuuta 2017

Hyvien uutisten alkuvuosi


Alkuvuosi on mennyt vauhdikkaasti, välillä liiankin. Syksyisen romahduksen takia yritän jarrutella ajoissa ja "valita taisteluni". Koko alkuvuosi on ollut täynnä toinen toistaan parempia uutisia niin miun kannalta kuin ylipäänsä kansallispuvun kannalta. Osa näistä on taas salaisuuksia, joten tulette kuulemaan niistä myöhemmin (eikö ole ärsyttävää tällainen vihjailu?).

Olen mukana Saarijärven ja Johanneksen pukutarkistuksissa. Johannes on miun osalta essukankaita vaille valmis. Loimi on puissa ja eka essu puolivälissä tätä kirjoittaessa. Mie olen siis tässä kutojana ja osuus on pienehkö: kumpaankin mallipukuun hamekangas, essukangas ja essun nauha. Ihanan sujuva projekti ja puvusta tulee niin upea, että joutunen tekemään sellaisen itselleni, vaikkei miulla Kannakselle päin ole minkäänlaisia juuria.

Saarijärven nauhakokeilun vertailua Kansallismuseon
varastolla asustelevaan esikuvapätkään.


Saarijärven tarkistuksessa mie ompelen osan vaatteista ja kudon nauhat. Sekin on kivalla mallilla ja sujuu mukavasti. Osaavalla ja yhteistyökykyisellä porukalla on upeaa tehdä töitä. Samalla oppii koko ajan itse valtavasti ja saa peilata ajatuksiaan muiden asiantuntijoiden kanssa.

Tammikuussa putkahti pajalle jo monta vuotta haaveilemani kansallispukuraitaiset joustavat kankaat. Ne olivat myyntimenestys, Eppu loppui neljässä tunnissa! Ihan käsittämättömän hienoa! Kiitos teille kaikille ihanaisille. Nyt on tulossa jo kolmas erä ja se on ennakkomyynnissä Puodissa. Nyt kuoseja on jo neljä ja laatuja kolme. Miun on pakko järkeistää tätä joustavien myyntiä jollain tavalla, sillä miun vähä-älyinen verkkokauppa ja myyntisysteemi eivät toimi tällaisilla määrillä ja tilausten hoitaminen vie liikaa aikaa tuolta varsinaiselta työltäni, eli kansallispukujen ompelulta. Niinpä siirrän nämä joustavat kankaat piakkoin sellaiseen verkkokauppaan, jossa on verkkomaksupainikkeet ja olen jo kouluttanut esikoisen hoitelemaan kankaiden leikkuun ja pakkaamisen. Näistä on jo tehty tosi kivoja juttuja!

Kurrea saa trikoona ja joustocollegena. Molemmissa on 95 % puuvillaa ja 5 % elastaania. 
Eppu on joustocollegea ja Pepe on trikoota. Kummassakin on 95 % puuvillaa ja 5 % elastaania.

Viniä saa trikoona (95 % puuvillaa ja 5 % elastaania)
ja jumppatrikoona (82 % polyesteriä ja 18 % elastaania)

Nämä kankaat on tehty niin, että kansallispukukangas (tai kirjonta) on skannattu ja kuvasta on tehty jatkuva raportti. Miehän en todellakaan tällaista osaa tehdä, mutta onneksi yhden ihmisen ei kaikkea tarvitsekaan osata. Työhuoneen Susanna taikoo (no ei taio, vaikka taialta se miusta tuntuu) nämä raportit. Mie teetän hänellä usein myös mainoskuvia, sillä se on yllättävän edullista ja miun kannattaa ehdottomasti tehdä sitä mitä mie osaan ja maksaa Susannalle siitä, mitä hän osaa. Kaikki voittavat ja miulta ei mene hermot.




Hiihtolomalla pistäydyimme ystäviemme luona Dubaissa. Jos pidät auringosta ja shoppailusta, se on ehdottomasti siulle sopiva paikka. Mie en niin välitä kummastakaan, mutta ystävät ja lepäily tekivät reissusta silti upean. Heti ekana iltana kävin pitämässä Dubain Suomi-koululaisille FolkJamia. Läpyteltiin railakkaasti rytmipelejä, jonka seurauksena miun reidet näyttivät tältä! 

Hiukan arvelutti rannalla ja uima-altaalla heittää housut pois.
Noin muutenhan Dubaissa peitetään polvet ja olkapäät, joten sen puoleen ei ongelmaa.
En voinut sulkea silmiäni ihmisten epätasa-arvoisuudelta. Eikä se koske pelkästään naisen asemaa. Se on kaikenkaikkiaan niin överi paikka, että pelottaa. Mutta tulipa käytyä. Ja kyllähän siellä työajatukset karisivat päästä, joten sen puoleen oikein onnistunut loma.


Kontrasti Dubain valtavan melun ja kotoisan metsäretken hiljaisuuden välillä oli niin valtava, että pystyin kuulemaan hiljaisuuden. Se hiveli korviani, sillä kärsin siitä melusta koko matkan ajan. Sinänsähän kumpikin näistä maisemista on hyvinkin ihana.


Yrittäjä-lehti teki miusta "onnistuja-jutun". On aina kiva tulla huomatuksi positiivisessa mielessä ja ihastuin erityisesti tähän kuvaan. Tilannehan oli sellainen, että ensin miun piti pukeutua kansallispukuun ja päätyä kanteen, sitten kanteen päätyikin Sari Kaasinen (hyvä!) ja miun piti olla vain normivaatteissa, mutta sitten haastattelupäivänä kuvaaja alkoi kuitenkin kaipailla miulle kansallispukua. No, puvusta kaulus sileäksi, vermeet niskaan ja Immalanjärven rannalle kuvaamaan. Hauskaa, vaikka sormet jäätyivätkin. Kyllä kannatti, tuo kuva on hieno.



Syksyllä Eesti Rahvakunsti ja Käsitöö Liiton Liina Veskimägi pyysi, voisinko tulla keväällä Tallinnaan puhumaan kansallispuvuista. Tämä on juuri niitä keikkoja, joille pitäisi sanoa ei, mutta koska Liina on ihana ja koska tämä on sellainen yhteistyökuvio, jolle kannattaa antaa ja koska sain ottaa kaverin mukaan, suostuin. Pyysin kaveriksi Inga Pihlhjertaa, sillä Inga on paitsi kansallispukuasiantuntija ja -opettaja, myös ystävä ja älyttömän hyvä järjestelemään matkoja. Mie en ole tätä viimeistä ja tiesin, että pääsen huomattavasti helpommalla, kun Inga hoitelee liput ja reitit. Niinpä kävimme viime viikolla Tallinnassa ja mukavaahan se oli! Kiitos Inga, Liina ja kuulijat!


Aloitimme paitaressuina ja pukeuduimme pukuihimme luennon aikana.

Liina tulkkasi luennon.

Seuraavan reissun kohde on 8.4. Jyväskylässä Suomen käsityön museo, siellä on Käsityökohtaamisia-seminaari, jossa kerron miun käsityöyrittäjyydestäni. Miun lisäksi siellä on upea rivi luennoitsijoita. Tuu mukaan!

Upeita uutisia on vielä jemmassa jonoksi asti. Ahkerat, idearikkaat ja aikaansaavat ihmiset ovat niiden takana ja niistä tullaan kuulemaan. Nyt mie painelen takaisin puiden taa paukuttelemaan Johanneksen essukangasta. 


maanantai 30. tammikuuta 2017

Haastehommeli, mennyt vuosi 2016

Työhuoneen Susanna heitti tällaisen haasteen ja moisten suurena ystävänä tartuttava oli! Miun piti oikein kaivaa kalenteri esille, kun tuntuu, etten muista oikein mitään viime vuodesta...

1. Mitä unelmia toteutit 2016? 
Opettelin peruuttamaan traileri perässä, että pääsen itse lähijärvelle melomaan. Toteutin myös unelmaa kansantanssista, FolkJamista ja monesta muusta harrastuksiin ja töihin liittyvistä asioista.



2. Mitä opit? 
No peruuttamaan se traileri perässä :D Opin myös pyöräyttelemään messinkihakasia Helsingin työväenopiston kurssilla ja pikkuisen jo hamboamaan, sen osalta harjoitukset jatkuvat. Tärkein oppi, jonka opettelu on kyllä vielä vaiheessa, on armon antaminen itselleni.

3. Mitä murehdit? 
Kuopuksen koulutilannetta. Väistötiloissa, joihin heidät siirrettiin sisäilmaongelmaisesta koulusta, todettiin sisäilmaongelma. Koko syksy taisteltiin sen puolesta, että koululle olisi rakennettu omat modulit omalle kylälle. Ei rakennettu.

4. Mistä nautit?
Nautin aivan älyttömästi Pispalan sottiisin Riemua! -konsertista, jossa tanssimme kolmessa osiossa. Finaalissa tanssijoita oli 1000, soittajia 100 ja toisella puolen kenttää meidän kuopuskin tanssimassa. Se oli niin iso ja hieno tunne, ettei sitä oikein voi kuvailla.



5. Mitä haaveita on vuodelle 2017?  
Vihoviimein toteutuva Italianreissu rakkaan ystävän kanssa toukokuussa! Haaveilen myös, että opin rentoutumaan ja nauttimaan enemmän.

6. Tuliko elämääsi uusia ihmisiä? 
Tuli, ihan uusi tätsyn kulta <3



7. Mitä halusit, mutta et saanut? 
Kuopuksen koululle terveitä väistötiloja omalle kylälle.

8. Mitä halusit ja sait? 
Huikeat määrät apua ja sympatiaa syksyn synkeinä hetkinä. Kiitos <3

9. Mikä oli suurin pettymyksesi?
No se kuopuksen koulutaistelu. Aikalailla kaikin puolin.


10. Kenen käytös pöyristytti sinua eniten?
Donald Trumpin. Yllättikö?

Kohti parempaa siis.

Laita haaste kiertämään ja haasta neljä.
Haastan Myrkyttären, Maahiskan, Inspiraadon Helenan ja Handun Ilun.